Moi! Aloitan tämän blogin terapiana tapahtuneelle. Olen kolmen lapsen äiti ja onnellisesti naimisissa lasten isän kanssa. Elämämme koki reilu kuukausi takaperin mullistuksen, jota ei oltu suunniteltu, mutta joka otettiin ilolla vastaan. Perheeseen syntyi pieni poika <3 Jo raskausaika tuntui erilaiselta. Ultrassa puhuttiin jo pojasta ja meillä oli ennestään kaksi tyttöä. Joten ihmiset naureskellen totesivat erilaisten tuntemusten johtuvan siitä, että tulossa oli poika.
Kun synnytys käynnistyi, mietin nytkö se aika on. Viikon etuajassa. Tyttöjen kohdalla merkit olivat olleet selvät. Mietin ja mietin päivän. Illalla tuli kovempi kipu ja tunne, että on lähdettävä. Sairaalaan jäätiin ja synnytys kulki melko normaalisti. Ongelmat alkoivat pojan synnyttyä, kun istukka ei halunnut irrota. Asioita sattui ja tapahtui, ja lopputuloksena oli kaavinta ja siirtyminen teholle ennen kuin pääsin pojan luo osastolle. Sairaalassa vierähti viikko. Kaavinta, teholla vietetty aika tuntui epätodelliselta. Olo koheni nopeasti, vaikka verenhukka oli llut suuri ja lääkärin mukaan oli ollut onni matkassa. Siis tehon lääkärin mukaan…
Jälkitarkastus suoritettiin synnytyssairaalassa, jossa ainakin minun mielestä tapahtunutta vähäteltiin. Aikaa on kulunut nyt sen verran, että tapahtunutta olen alkanut tosissani päässäni pyörittämään. Mitä oikeastaan tapahtui? Oliko hengenlähtö todellakin lähellä?
komplikaatiot, raskaus, synnytys